Pitkän linjan tekijä ja Match-hevosten kasvattaja Markku Punkari uskoo raviurheilun ja suomalaisen kasvatuksen tulevaisuuteen. Hevosalalla ja raviurheilulla on haasteita, mutta myös vetovoimaa – kunhan pidetään mielessä, mikä raviurheilussa on tärkeintä.
Markku Punkari suhtautuu luottavaisesti kotimaisen hevoskasvatuksen tulevaisuuteen. "Tarvitaan keinoja tuoda hevonen lähelle ihmisiä ja madaltaa kynnystä oman hevosen hankkimiseen." Kuva: Jarno Unkuri
”Yhteiskunta ja maailma ovat muuttuneet niin valtavasti parin-kolmenkymmenen vuoden takaisesta, että myös raviurheilua täytyy pystyä ajattelemaan uudenlaisesta näkökulmasta. Harrastaja ei enää tänä päivänä ole se sama, joka takavuosina oman tilanpidon yhteydessä harrasteli yhdellä, kahdella omallaan ilman sen suurempia kustannuksia.”
Yli kolmekymmentä vuotta ja kymmeniä varsoja kasvattanut Markku Punkari katsoo lajia jo kohtuullisen kattavasta perspektiivistä. Vaikka jatkuvasti pienenevät varsaikäluokat kertovat omaa kieltään alan vetovoimasta, näkee pitkän linjan tekijä nykytilanteessa myös tervettä kehitystä:
”Varsojen hintataso on noussut. Se kertoo mielestäni siitä, että kysyntä ja tarjonta ovat aika hyvässä tasapainossa. Totta kai aina sitä halpaa haetaan, mutta pikku laskemisella jokainen ymmärtää, että hankintahinta on murto-osa kustannuksista, jos katsotaan kokonaisuutta ja sitä, mitä varsaan täytyy panostaa ennen kuin se on kolmevuotiaana radalla. Syntyvien varsojen määrä on laskenut – toisaalta tälle määrälle meillä tuntuu olevan ostajia. Huutokauppakulttuuri on tuonut varsamyyntiin terveellistä ja tervetullutta läpinäkyvyyttä.”
Yhteisöllisyys ja vastuunjako uuden omistamisen kulmakivinä
Vaikka yhden oman hevosen laittelijat ovat suomalaisesta ravimaailmasta vähenemässä takavuosiin verrattuna, laji lepää kuitenkin vahvasti harrastajien varassa. Omistaminen on muuttunut ja uudet konseptit tuovat lajin pariin uudenlaisia ihmisiä: erilaiset kimpat ja muut porukkaratkaisut ovat hyvä vaihtoehto monelle.
”Kilpahevosen vieraalla pitäminen maksaa. Kimpoissa kustannukset jakaantuvat – mutta toisaalta kimppaomistaminen tuo hommaan myös jatkuvuutta, vallankin jos on mahdollista olla mukana useammassakin kimpassa.”
Kimpassa kasvaa myös osaaminen ja tietotaito. Kustannusten ja yhteisöllisyyden lisäksi kimppa jakaa järkevästi vastuun myös hevosen omistamisen nurjista puolista. Punkari ei kaunistele harrastajavalmentajan tai -omistajan arkea: jo yhden kurjan talven huonot kelit koettelevat perinpohjaisesti uskoa omaan osaamiseen, hevoseen ja koko lajin mielekkyyteen. Valitettavasti usein hevosen uran kustannuksella.
”Jos hevonen on muualla treenissä, ammattilainen tekee työnsä olosuhteista riippumatta. Meillä on Suomessa erittäin kovatasoisia valmentajia, joiden palveluita soisi käytettävän enemmänkin.”
Kimppaomistamisella ja ammattilaisen avulla kampitettaisiin moni harrastamisen haasteista, myös sen seuraavan varsasukupolven kasvattamiseen liittyen. Harrastajat ovat omiensa kohdalla monesti varovaisia, odotellaan ja säästellään ja sitten menevätkin ikäluokkakilpailut sivu suun.
”Varovaisuus liittyy monesti omien taitojen epäilemiseen, vaikka esimerkit nuorenakin starttiin tulleista ja siitä huolimatta pitkän uran tehneistä on olemassa. Ja sama koskee varsottamista: kun kokemusta ei ole, saattaa se hyväkin jäädä astuttamatta.”
Katse hyviin tammoihin – ja kiitos kasvattajalle
Tammojen puolesta Punkari puhuu myös mielellään; kokenut kasvattaja tietää hyvän tamman arvon.
”Jostain syystä harrastaja ostaa mieluummin sellaisen tavallisemman sukuisen orivarsan, vaikka pikemminkin pitäisi katsella hyvän tamman tammavarsaa. Toisaalta kilpailusarjat eivät tammoja juuri suosi. Tarvittaisiin tammalähtöjä, joissa oikeasti vois ajaa rahasta.”
Palkintorahan jaolla voisi Punkarin mukaan muutoinkin suosia uusia tulijoita ja nuoria hevosia siinä missä isot palkinnot tänä päivänä jaetaan pääosin vanhoille ruunille.
”Toisaalta palkintojen määrää on vaikea puhumalla kasvattaa. Pelaajien rahoista on suuri kilpailu tänä päivänä, ja joka tapauksessa meillä on yli puolet kaikista hevosista sellaisia, jotka eivät ikinä saa omia kustannuksiaan palkintorahoilla katettua. Ja jos ei ole palkintoja, ei kilpaa ajamisella ole vetovoimaa – ja sitten loppuu viimeistään into harrastaa”, Punkari pyörittää lajin ikuisuusongelmaa.
Myös kasvattajan tukemiseen Markku Punkari soisi löytyvät entistä enemmän panosta.
”Pienikin palkinto kasvattajalle on kiitos ja kannuste jatkaa.”
Hevonen on itseisarvo
Vaikka lajin tilanne tällä hetkellä on haastava, Markku Punkari uskoo, että ihmiset ovat edelleen kiinnostuneita lajista ja valmiita sitoutumaan harrastamiseen.
”Raviurheilussa on niin hieno vetovoimatekijä, jota muissa laeissa ei ole – hevonen itse. Sitä ei pitäisi pelaamisen ja muun tuotteistaminen tuoksinassa unohtaa. Vaikka oman hevosen pitoon ei omassa pihassa olisikaan mahdollisuutta, se ei vähennä ihmisten kiinnostusta hevoseen ja hevosen kanssa olemiseen. Hevonen, talliympäristö ja ravit ovat elämyksiä, joita parempia on vaikea muualta löytää.”
Markku Punkari peräänkuuluttaa hevosalan ja ravimaailman ovien avaamista ja ajatusmaailman tuuletusta: sisäpiiripuuhastelun pitäisi olla pikkuhiljaa taaksejäänyttä.
”Meillä on hienoja konsepteja kuten Vermon ravikoulu, jossa pääsee lähelle hevosta, oppimaan lajista oikeita asioita. Vastaavaa kolutusta ja opetusta tarvitsemme paljon lisää. Talli ympäristönä on niin nuorille kuin aikuisille erinomainen paikka oppia myös muuta kuin lajin saloja. Tallien kynnyksiä tulisi kaikin keinoin pyrkiä madaltamaan ja keksiä nykyaikaisia tapoja tuoda hevonen lähelle ihmisiä.”