Hyppää sisältöön

Hevosen sukulaistuminen ja erisukuisuus – mitä meidän pitäisi tietää asiasta? 

Suomenhevosia laitumella

Suomenhevosen monimuotoisen, terveen ja suorituskykyisen tulevaisuuden takaa geneettinen monimuotoisuus. Kuva: Hippos/Suvi Hakkarainen

Erisukuisuus sanana pyörii erityisesti suomenhevoskasvattajien puheissa. Mitä on erisukuisuus? Onko sille virallista määritelmää ja miksi se ylipäänsä on pinnalla? Ennen kuin kuitenkaan voidaan puhua erisukuisuudesta, on puhuttava sukulaistumisesta. Ihan ensimmäiseksi on siis syytä perehtyä faktoihin, eli muutamiin genetiikan perusperiaatteisiin, jotka asettavat raamit asioille. 

Voidaan kuitenkin heti aluksi todeta, että virallisesti erisukuista hevosta ei ole olemassa.

Sukulaisuus ja sukusiitos – teoriamuistutus 

Perehdytään siis aluksi sukusiitoksen ja sukulaistumisen teoriaan. Sukulaisuuksien laskenta ja tulosten käyttäminen eri mittareissa ja tuloksissa on genetiikan perustoimenpiteitä.

Kuten varmasti kaikki ovat huomanneet, sukulaiset muistuttava enemmän ja vähemmän toisiaan. Taustalla on samoja geenejä. Sukulaisuussuhde kertoo kahden yksilön yhteisten geenien todennäköisen osuuden. Käytännössä yksilö saa puolet geeneistään emältään ja puolet isältään, eli yksilön sukulaisuus molempaan vanhempaan on 50%. Yhteisten geenien osuus puolittuu jokaisessa sukupolvessa, eli mitä kauempana jokin tietty nimi sukutaulussa esiintyy, sitä pienempi sen merkitys käsiteltävän yksilön geeneihin on. Tulos on vanhempien sukulaisuutta lukuunottamatta aina arvio, sillä jokaisessa sukupolvessa jälkeläiselle siirtyy satunnainen puolikas vanhempansa geeneistä.

Sukusiitosprosentti (sukusiitosaste) on puolestaan todennäköisyys sille, että yksilön satunnaisesti valitun geenin eri muodot, eli alleelit, ovat peräisin samalta esivanhemmalta. Laskennallisesti sukusiitosaste on puolet yllä mainitusta vanhempien sukulaisuussuhteesta. Tulos on aina riippuvainen laskennassa käytetystä sukupolvien määrästä, joten eri tietokantojen tulokset poikkeavat tästä syystä toisistaan. Heila jalostustietojärjestelmässä sukusiitosprosentit on laskettu hyödyntäen yksilön kaikkea järjestelmässä olevaa sukudataa sekä lähimmän viiden sukupolven perusteella.

Yksinkertainen esimerkki sukusiitosprosenttien laskennasta on mm. täyssisar- tai isä-tytär-paritus, jolloin vanhempien sukulaisuussuhde on 50 % ja täten näiden varsojen sukusiitosprosentti on 25. Jos vanhemmat ovat keskenään puolisisaria, on niiden sukulaisuussuhde 25 % ja vastaavasti jälkeläisten sukusiitosprosentti 12,5. Haitallisen sukusiitosasteen rajana pidetään yleensä kymmentä prosenttia, mutta erityisesti suljettujen rotujen, kuten suomenhevosten, jalostuksessa tulisi pyrkiä pitämään sukusiitos alle serkusparituksen, eli alle 6,25 %:n.

On syytä myös muistuttaa, että käytännössä linjasiitos on vain hieman nätimpi sana sukusiitoksesta, sisältö on sama.

Miksi sukulaistuminen on sitten haitallista ja mikä avuksi? 

Rodun geneettisen monimuotoisuuden väheneminen, samojen geenien yleistyminen, aiheuttaa uhkakuvia koko rodun terveelle tulevaisuudelle. Jo kohtalaisten sukusiitosasteiden (6,25 – 10 %) voidaan olettaa huonontavan muun muassa lisääntymis- ja elinvoimaominaisuuksia. Tämän kasvattaja ja hevosenomistaja näkee mm. paljon sairastavina ja vastuskyvyltään heikkoina hevosina, lopulta myös haasteellisina tiinehtyjinä. Ajan myötä vaikutukset ulottuvat myös hevosten suorituskykyyn. Haitallisten vaikutusten syynä on sukusiitostaantuma.

Käytettäessä sukusiitosta huolimattomasti, rodun sukulaistuessa, haitalliset resessiiviset alleelit yleistyvät rodussa ja kärjistäen sanottuna jopa kaivavat ne epätoivotut ominaisuudet esille. Tällöin puhutaan esimerkiksi perinnöllisistä sairauksia, joilta emme ole edes suomenhevosmaailmassa turvassa – esimerkiksi irtopalat (=osteokondroosimuutokset) ja kesäihottuma yleistyvät rodussa huolestuttavasti.

Tärkeää on myös ymmärtää se, että yksittäisen hevosen korkea sukusiitosprosentti ei ole vielä uhka rodulle, mutta jatkuva toisilleen sukua olevien yksilöiden parittaminen on. Tämä tarkoittaa sitä, että populaation sukulaistumisen vauhti ei välttämättä ole näkyvästi nopeaa, mutta muutokset ovat hankalia pysäytettäviä. Käytännössä sukulaistuminen on siis varsinainen ongelma, ei yksittäiset sukusiitosprosentit. Toki on selvää, että sukusiitosprosentit edeltävät sukulaistumista, jolloin ne antavat osviittaa siihen mihin tilanne on menossa. Ja onhan korkea sukusiitosprosentti aina riski yksilölle itselleen.

Mahdollisuuksia tarjoava fakta on myös se, että sukusiitos ei periydy. Kahden sukusiitetyn hevosen jälkeläinen ei ole sukusiitetty, jos vanhemmat eivät ole keskenään sukua. Tämä auttaa torjumaan populaation sukulaistumista isoissa roduissa, mutta pienten suljettujen rotujen osalta tilannetta on osattava ajatella eteenpäin useammankin sukupolven verran.

Sukusiitostaantuman vastakohtana heteroosi tuo risteytyselinvoimaa, mistä esimerkkinä mm. ranskalaisen ravurin vaikutus amerikkalaiseen, ja päinvastoin. Tätä voidaan omalta osaltaan ajatella myös suomenhevosrodun sisällä, eli suomenhevosen eri suunnat toimivat omanlaisinaan geenipankkeina, joiltain osin jopa heteroosin tuojina. Historiaa tutkiessa huomataan, että moni aikansa suurperiyttäjä on ollut hyvinkin ”erisukuinen” vallitsevaan tammakantaan nähden. Lopputulos perustuu sekä siihen, että tällaisella oriilla on ollut mahdollisuus astuttaa runsas määrä tammoja, sillä se on sopinut suvullisesti usealle. Lisäksi taustalla vaikuttanee yllä mainittu heteroosi, jolloin yleensä dominanssin (geneettinen termi, ei huolta jos ei tuttu!) vaikutuksesta seuraava sukupolvi on elinvoimaisempi ja suorituskykyisempi kuin vanhempansa. Tämä on varmasti asia, joka vaikuttaa nykypäivänä ja tulee vaikuttamaan jatkossa. Nykypäivän tammakantaan nähden hieman erilaisemman sukuisemmat oriit tuovat jälkeläisiin risteytyselinvoimaa ja vievät rotua taas askelia eteenpäin.

Suomenhevonen laitumella
Jokaisella kasvattajalla on mahdollisuus vaikuttaa rodun monimuotoisuuteen omilla päätöksillään. Kuva: Hippos/Suvi Hakkarainen

Entä se erisukuisuus? 

Suomenhevosen monimuotoisen, terveen ja suorituskykyisen tulevaisuuden takaa geneettinen monimuotoisuus. On siis tärkeää, että aiheesta keskustellaan. Laaja geenipooli, eli perimältään erilaiset hevoset, mahdollistavat kaiken sen mitä hevosjalostuksella haemme; terveet käyttötarkoitukseensa sopivat hevoset, jotka ovat sukupolvi sukupolvelta parempia ominaisuuksissa, jotka olemme valinneet jalostustavoitteiksi. Monipuolinen geenipooli turvaa suomenhevosta kaikelta epätoivotulta, kuten perinnöllisitä sairauksilta ja toisaalta mahdollistaa kaiken sen, mitä tavoittelemme. On siis kaikkien yhteinen etu, että suomenhevonen säilyy monipuolisena sekä käyttöominaisuuksiltaan että geeneiltään.

Suljetuilla roduilla geneettinen monimuotoisuus vähenee ajan myötä. Tekemämme jalostusvalinnat kuitenkin määrittelevät sen, millä vauhdilla muutos tapahtuu ja kuinka kontrolloitua se on. Olennaisinta on, että sukulaistumisen vauhti ei ole hallitsemattoman nopeaa. Tilanne suomenhevosten osalta on huomioitava, mutta ei toivoton. Merkillepantavaa on kuitenkin juoksijasuuntaisten suomenhevosten sukulaistuminen. Juoksijoiden osalta muutos on turhan nopeaa ja asiaan tulee kiinnittää erityistä huomiota. Luonnollisesti jos muilla suunnilla keskitytään jatkossa samankaltaisiin jalostusvalintoihin ja vain yksittäisten sukujen ja nimien korostamiseen, on suunta samanmoinen.

Mikään virallinen taho ei ole määritellyt erisukuisuutta. Yksittäisillä henkilöillä saattaa olla omat määrittelynsä ja ne usein pohjautuvat, joidenkin yksittäisten valtanimien puuttumiseen suvusta. Vallitseva puhe erisukuisuudesta ei kuitenkaan välttämättä ole eduksi suomenhevosen monimuotoisuuden edistämisessä. Ainakin tilannetta on syytä osata katsoa laajalla perspektiivillä. Tällaisessa ajattelussa ei huomioida lainkaan sitä geneettistä materiaalia joka jää pois näiden yksilöiden kautta tulevana. Suvussa on valtava määrä nimiä, ja jos yksilö rankataan huonommaksi vain yhden tai kahden nimen olemassaololla, niin jätetään samalla huomioimatta mitä kaikkea muuta mahdollisesti harvinaistakin siellä suvussa olisi ollut.

Myös peilaus pelkästään sukusiitosprosentteihin tai sukukatokertoimeen (=todellisten ja mahdollisten esivanhempien suhde lähimmässä viidessä sukupolvessa, jos yksikään nimi ei kertaudu, luku on 100) on harhaanjohtava, sillä sama tulos voi tulla todella monella eri tavalla. Voi olla, että yksilön suvussa on kerrattu tiukasti jotain yksittäistä nimeä, tai sitten kaukaisemmissa sukupolvissa kertautuu kaikki käytetyimmät nimet ja vieläpä monta kertaa. Käytännössä tiukemmin linjattu yksilö voi olla huomattavasti vähemmän sukua rodun muille yksilöille kuin se, jonka tulos pohjautuu useamman nimen kaukaisempaan kertaukseen.

Kun puhutaan jalostamisesta, niin tavoitteena on jonkin valitun ominaisuuden kehittäminen. Niin vältettävä asia kuin geenipoolin kaventuminen onkin, on myös muistettava, että kun jotkut nimet ja linjat ovat poistuneet nykypäivän hevosen sukutaulusta, lienee myös syynä se, etteivät ne ole vastanneet tavoitteisiin. Se, että hevosen suvussa ei ole esimerkiksi lähimmissä viidessä polvessa kertauksia, ei välttämättä ole ideaali tilanne – tai kertausten tiukka rajoittaminen ei välttämättä ole monimuotoisuuden osalta avain onneen. Jalostuksen kannalta on myös tavoiteltavaa, että positiivisten ominaisuuksia tuovien geenien osuutta lisätään. Tässä lähtökohtana, että kerrattu yksilö on sekä rakenne, terveys- että suorituskykyominaisuuksiltaan edistyksellinen.

On siis tärkeää katsoa sukua kokonaisuutena, ei yksittäisten nimien tai prosenttien kautta. On tärkeää havaita kuinka sukua yksilö on muille, esimerkiksi juoksijasuuntaisille suomenhevosilla, teknisesti luodulla keskiarvosuomenhevoselle, tai vaikka viimeisen 5 vuoden aikana syntyneille suomenhevosille – se kertoo sukulaisuuden tai erisukuisuuden tilanteen käytännössä. Myös rajoittamiseen kannattaa suhtautua varauksella, sillä jokainen suomenhevosvarsa on arvokas ja ylläpitää itsessään monimuotoisuutta. Pelkästään varsamäärien kasvu on omanlaisensa turva monimuotoisuudelle.

Ja mikä avuksi?

Jotta rotu saadaan pidettyä mahdollisimman monimuotoisena, tulisi siitosyksilöiden olla mahdollisimman vähän sukua keskenään. Käytännössä tämä tarkoittaa, että jalostukseen käytettävät oriit tulisi olla toisiinsa nähden mahdollisimman erisukuisia. Hevosjalostuksen käytännön ongelma, eli se että käytämme samaan aikaan isiä, poikia, pojanpoikia ja kaikkien puolisisaruksia, on vaarallinen tie. Yksittäinen paljon jälkeläisiä saava ori ei siis tässäkään ole se ongelma, vaan se, että kyseisen suvun eri yksilöitä käytetään turhan paljon ja täten, saman suvun geenien merkitys syntyvän sukupolven geneettisenä materiaalina on erittäin merkittävä. Käytännössä ihanteellista olisi pystyä vaikuttamaan oriiden tammakiintiöihin sukulaisuuden kautta, mutta nykytilanteessa jokaisella kasvattajalla on mahdollisuus vaikuttaa asiaan omalla päätöksellään.

Geneettinen monimuotoisuus on isossa roolissa suomenhevosen tulevaisuudessa ja se huomioidaan myös rodun uudistuvassa jalostusohjesäännössä. Suomen Hippos ylläpitää lisäksi yhdessä Luonnonvarakeskuksen kanssa suomenhevosten geenipankkia. Geenipankin tavoitteena on mm. varmistaa rodun geneettinen monimuotoisuus. Ohjelman puitteissa kerätään valittujen oriiden siemennestettä pitkäaikaissäilytykseen, jolloin käyttö tapahtuisi vain tilanteessa, jossa suomenhevospopulaation elinvoimaisuus on uhattuna ja perinnöllinen monimuotoisuus on vähentynyt kriittisesti.  Ohjelman myötä säilöttäväksi valitaan terveysominaisuuksiltaan varmistettuja oriita, jotka edustavat niin katoavia sukulinjoja kuin nykypäivän populaatiota kokonaisuudessaan ja rodun jalostustavoitteiden mukaista parasta materiaalia.

Lisäksi merkittävää on se, että Luonnonvarakeskus on saattanut alulle suomenhevosen genomitutkimuksen, jonka puitteissa sekvensoidaan suomenhevosen vertailugenomi. Vertailugenomi mahdollistaa jatkotutkimukset esimerkiksi suomenhevosen esihistoriaan ja nykyiseen geneettiseen vaihteluun liittyen.

Yhteenvetona voisi sanoa, että on äärettömän tärkeää saada yhteisesti määritelty virallinen mittari sukulaisuudelle, ja näin myös erisukuisuudelle. Sukulaisuuslaskuri on käytännössä tähän ainoa ratkaisu.  Kasvattajien tulee voida käyttää laskuria apuna omassa jalostussuunniteluussaan, mutta työkalu on tarpeellinen myös laajemmalti rodun tilanteen seuraamisessa.  Tarve on huomioitu mm. jalostusjärjestelmä Heilan jatkokehityksessä, joten apuja on luvassa.

Lisätietoja hevosten suvuista, polveutumisista ja geneettisestä monimuotoisuudesta löytyy jalostusjärjestelmä Heilasta. Testiparituksen avulla on mahdollista kokeilla valittujen hevosten sukujen yhteensopivuutta ja selvittää tulevan jälkeläisen sukusiitosprosentti ja sukukatokerroin. Lisäksi käyttäjän on mahdollista rajata omien toiveidensa mukaiset oriit edistyneen testiparituksen avulla. Nämä ja kaikki muut Heilassa tarjolla olevat työkalut ovat tärkeitä työkaluja jalostusvalintoja pohdittaessa. Päätöksiä tehtäessä on kuitenkin hyvä tiedostaa, että yksittäisten jalostusvalintojen seuraukset eivät näy pelkästään oman tallin arjessa, vaan niillä on oma vaikutuksensa myös koko rodun tulevaisuuteen. Ja mikä tärkeintä, jokainen suomenhevosvarsa on arvokas monimuotoisuuden ylläpitäjä!

Susanna Back
Jalostusinformaatikko, Suomen Hippos